Mutta muuta neuvoa ei ollut kuin turvautua kansleriin.
Siten sai kansleri tietää, että nuori rouva valepuvussa tahtoi päästä
Ruotsiin etsimään miestään.
Mutta isä Eustachius oli jo aikoja sitte palannut linnaan; häähuhu häntä sinne veti ja kun hän näki nuoret yhdessä ja ilkkuvan ilmeen Richissan kasvoissa, kun hän häntä tervehti, niin hän ymmärsi, että hän oli tehnyt hänestä pilkkaa ja päätti kostaa. Jollei hän pääsisi kostamaan suoraan hänelle itselleen, niin ainakin jollekin, jota hän rakasti.
Monasti oli hän muistellut kohtausta Cecilian huoneessa. Jotakin salaperäistä siinä oli ja Ingierd rouvan siitä piti ottaa selvä, tahtoi hän tai oli tahtomatta.
Rouva ei nykyään ajatellut muuta kuin häitä, sentähden hän mielellään olisi siirtänyt ripin tuonnemmaksi, sitte olisi ollut enemmän tunnustamistakin.
Mutta isä sanoi tietävänsä, että hänen omaatuntoaan painoi suuri synti ja vihdoin sai hän hänet niin hätyytetyksi, että hän kertoi luostariryöstöstä ja Olavi Tystestä.
Isä ilmoitti sitte, että tunnustus oli pelastanut hänen sielunsa iankaikkisesta kadotuksesta ja kielsi häntä kenellekään ilmaisemasta salaisuutta, ei Richissallekaan.
Ingierd rouva kärsi katkeria tuskia, mutta olihan hän saanut vakuutuksen sielunsa iankaikkisesta autuudesta ja isä oli sanonut, että Ceciliaa tulee kohtaamaan niin lievä rangaistus kuin suinkin.
Itse puolestaan mietti isä, miten hän saisi kostonsa katkerinten koskemaan Richissaan. Ja koska kaunosielut aina etsivät ja löytävät toisensa, niin läksi isä Eustachius nyt Peder Grymin luo ja uskoi hänelle koko salaisuuden.
Tämä oli juuri kuullut sen taalainjunkkarilta ja sanoi siis jo tuntevansa asian sekä aikovansa toimittaa rikollisen Ruotsiin kärsimään ansaitun rangaistuksen.