Peder Grym tuli hänen perässään ja katseli häntä nauraen.
— Tämä on kuin luola, josta ei kukaan pääse ulos tai sisälle ilman omistajan lupaa, sanoi hän. — Hauska olisi viipyä täällä muutamia päiviä, mutta jääköön toiseen kertaan.
Turhaan etsi Cecil tietä; ei näkynyt sitä, jota he olivat tulleet enempää kuin sitäkään, jota heidän piti mennä. Peder Grym arvasi hänen ajatuksensa.
— Ojentakaa minulle kätenne, niin näytän teille tien, sanoi hän.
Cecil ei uskaltanut kieltää ja Grym vei hänet kallionkielekkeelle ja näytti hänelle, että tie oli hakattu vuoreen. Sitte hän otti Cecilin käden, sivalsi sillä, niinkuin se olisi ollut vaate, kasvojaan ja hiuksiaan, pyyhkäisi sitä monta kertaa huuliaan vastaan ja päästi sen vihdoin, huolimatta siitä että Cecil useita kertoja oli koettanut vetää sitä pois.
— Nyt syömme, virkkoi hän ja astui tupaan.
Pitikö Cecilin koettaa paeta… mutta minne, minne?… Pyhä Jumalan äiti!
— No, tulkaa nyt! huusi Grym ovelta.
Hänen täytyi mennä. Ateria oli hyvä ja runsas. Grym tarjosi viiniä, mutta Cecil kieltäytyi.
— Tehkää niinkuin tahdotte, huomautti kansleri, — mutta muistakaa, että tämä matka tulee paljoa väsyttävämmäksi kuin eilinen.