Nainen talutti hevoset oven eteen. Grym antoi Cecilille suuren käärön.
— Kiinnittäkää se satulaan, sanoi hän, — se voi vielä olla tarpeen.
Ja seuratkaa nyt minua.
Hevoset miltei liukuivat alas vuorenrinnettä, ne mahtoivat olla hyvin tottuneet, kun elävinä pääsivät alas. Pian tuli tie sileäksi ja niin leveäksi, että kaksi ratsastajaa helposti olisi mahtunut rinnan, mutta Cecil pysytteli takana, eikä kanslerikaan näyttänyt välittävän seurasta.
He eivät vaihtaneet sanaakaan ja ainoastaan kerran, kun tie vei kosken ylitse, otti Grym Cecilian ohjakset, mutta päästi ne heti, kun vaara oli ohitse.
Kiitollisuus ja pelko vaihtelivat lakkaamatta nuoren naisen mielessä. Ihmisiä ei juuri koskaan tullut vastaan, hän saattoi siis pelastuksetta joutua kadotuksen omaksi. Sentähden täytyi hänen vaieta ja kärsiä.
He olivat ajaneet suuren metsän läpi; illemmalla tulivat he lammin rannalle.
— Tämän poikki meidän täytyy kahlata, sanoi Grym, kannustaen hevostaan.
Cecil pelkäsi, mutta muuta neuvoa ei ollut; vesi nousi hänen polviinsa asti ja kylmä pani hänet vapisemaan.
— Tottelemattomuus rankaisee itsensä, sanoi Grym nauraen, — miksette seurannut minua?
Hän oli päässyt veden yli miltei kuivin jaloin.