— Sitähän minäkin olen tehnyt, vai kuinka?
— En voi teitä palkita.
— Voittepa kyllä.
— Millä? kysyi hän pelästyneenä.
— Itsellänne.
— En ikinä! ja kauhistuen kääntyi hän pois.
— Kuulkaa nyt tarkkaan mitä sanon. Minä vien teidät luostariin ja sanon teitä ylhäiseksi naiseksi, joka muutamia viikkoja tai ehkä kuukausia tahtoo olla poissa maailmasta. Sitte tulen itse ja noudan teidät… luokseni, ymmärrättehän.
— Tuhat kertaa mieluummin kuolen.
— Kuolema teitä odottaakin, jos te työnnätte minut luotanne, ja ajatelkaa kummoinen kuolema… teidät poltetaan roviolla! Onko teillä sydäntä tehdä sellainen julmuus, antaa kauniit kasvonne, hienoiset, pehmeät jäsenenne liekkien uhriksi?
— Se kärsimys loppuu.