Pieni seurue läksi liikkeelle ja Eerik Banér viittasi Iivar Gryniä rinnalleen.
— Ei kiitoksia, vastasi tämä, — minä tahdon pysyä viimeisenä.
Ja sinä hän pysyi alkuosan matkaa, mutta yhtämittaa hän kehoitti kumppanejaan kiirehtimään.
Puolitiehen päästyä tahtoi lääniherra antaa hevosten levätä muutamia hetkiä; oikeastaan hän toivoi saavansa Iivarilta selitystä, sillä hän pelkäsi vastoin tahtoaan joutuneensa osalliseksi pahaan kepposeen, mikä ei suinkaan miellyttänyt häntä.
Herrat astuivat satuloistaan ja palvelijat saivat hitaasti seurata heitä.
— Minun ei täällä pitäisi ryhtyä selityksiin, vastasi Iivar, — mutta olkoon menneeksi sinun vastuullasi.
Hän lausui testamentin sanasta sanaan, mutta ei vielä ollut lopettanut, kun äkkiä ilmassa suhahti nuoli, käyden suoraan hänen takkiinsa.
— Mitä tämä merkitsee? huudahtivat toiset.
— Että hurskaat isät jo ovat lukeneet testamentin, vastasi Iivar herra ja irroitti varovaisesti nuolen. — Se ei onneksi sattunut. Enkä luule erehtyväni jos sanon, että se arvattavasti on myrkytetty, lisäsi hän, heittäen sen luotaan.
— Mitä muuta siltä saatanan joukolta voisi odottaa, myönsi herra
Otto Krabbe.