Lääniherra ja Kustaa herra kiertelivät ympäristöä etsien pahantekijää, mutta eivät saattaneet nähdä ainoaakaan elävää olentoa, paitsi leivoja ja pääskysiä, jotka livertelivät kevätlaulujaan, tietämättä mitään ihmisten taisteluista ja intohimoista.
Pieni retkikunta läksi taasen liikkeelle, mutta tällä kertaa aika kyytiä.
Ilomielin ottivat naiset vastaan herra Iivar Grynin, hänen pilapuheensa huvittivat heitä suuresti ja kun hän kertoi elämästään luostarissa ja tavasta jolla hän vihdoin kosti kaikki kärsimänsä vaivat, niin naurettiin salissa täyttä kurkkua ja Iivarista tuli päivän sankari.
Kustaa Eerikinpoika läksi paikalla huoneeseensa, hänen täytyi miettiä mitä hän tänäänkin oli nähnyt. Mutta vähäväliin teki hän itselleen kysymyksen: "missä on kynttilä jota minun tulee seurata?"
Otto Krabbe yhtyi voimiensa takaa Iivarin soimauksiin, sillä hän oli suuri pappisvihaaja. Hän piti Iivarin pilaa oikein nerokkaana.
— Mutta se voi maksaa minulle henkeni, huomautti Iivar, — yritys on jo tehty.
— Hyvä etten ollut mukana sillä retkellä, sanoi herra Gregori
Ulftand, — ja hyvä että pian lähdemme kotipuoleen.
— Uhkaako tässä joku vaara? kysyi Dorotea ja katsahti pelästyneenä ympärilleen.
— On aina vaarallista hankkia itselleen vihamiehiä, vastasi lääniherra, — mutta toivon ettei kukaan sentään usko minun tai perheeni olevan osallisena näin lapsellisessa pilanteossa.
— Suututko minuun? keskeytti hänet Iivar.