Olihan Kustaa Eerikinpojalla turvanaan vahva usko ja luja luottamus, ja tarpeen ne olivatkin, sillä hänen hartioillaan lepäsi tänä hetkenä koko maan kohtalo. Jos hän silmänräpäyksenkin aikana horjuu tai hiuskarvankin verran väistyy, niin syöksyy lumivyöry hänen päällensä, hautaa hänet allensa… ja sitte… Niin, miten käy sitte?

Hän ei tahtonut sitä ajatella… nöyrästi mutta kiihkeään rukoili hän kaikkien herrojen Herralta apua ja astui ilman pelkoa tulevaisuutta kohti, lapsellisesti luottaen siihen, että Herra johtaa hänen tekojaan.

Valtiopäivien vihkijäisten piti tapahtua linnassa erityisen suuren juhlan yhteydessä, jotta jäsenet saisivat tilaisuutta tutustua toisiinsa ja jutella keskenään.

Täällä päätti Kustaa myöskin tuoda esiin poliittiset mielipiteensä ja aikomuksensa.

Sentähden oli hän antanut käskyn, että valtakunnan herrat, ritaristo ja aateli ruokapöydässä asetettaisiin istumaan likinnä kuningasta, sitte piispat, sitte rälssimiehet, papit, porvarit ja talonpojat.

Hämmästys oli yleinen; hengelliset suurmiehet olivat tottuneet neuvoskunnassa istumaan itse valtionhoitajan edessä, ja nyt — se oli vallan käsittämätöntä!

Hän oli heittänyt riitahansikkaan! sota oli julistettu!

Seuraavana päivänä pitivät piispat ja heidän likeisimmät uskottunsa kokouksen P. Egidiuksen kirkossa lukittujen ovien takana.

Piispa Brask oli puettu täyteen virkapukuun.

— Paavin ja pyhän kirkon nimessä toivotan teidät tervetulleiksi, sanoi hän; — iloitsen suuresti siitä, että täällä edeltä käsin kanssanne saan keskustella asioista, jotka ovat tärkeät sekä maalle että valtakunnalle.