— Toivomme riippuu nyt, niinkuin aina ennenkin, teidän armonne viisaudessa ja kokeneissa tiedoissa, lausui Ture Jönsinpoika, tehden syvän kumarruksen.
Muut yhtyivät hyväksyen hänen sanoihinsa ja piispa alkoi liikutetuin mielin:
— Te tiedätte, että jo kauvan on näyttänyt siltä kuin herra Kustaa Eerikinpoika karsain silmin katselisi sitä valtaa ja mahtia, jonka hänen pyhyytensä paavi on meille antanut ja niinkuin hän yhä likemmin olisi tahtonut liittyä kirkon vihollisiin, tuottaakseen meille vahinkoa ja häviöä.
— Kyllä… valitettavasti… Pahalta näyttää! kuului yleisenä valitushuutona.
— Eilen osottautui pelkomme oikeutetuksi. Taaskin kuului jylhä valitus, jotta kirkko kaikui.
— Minä vakuutan teidän armollenne, että koko ritaristo syvästi loukkaantui tuosta epäkunnioitusta osoittavasta menettelystä, vakuutti Siggenpoika Sparre.
Piispa kumarsi ja jatkoi:
— Me näemme selvään että kuningas tulee hyökkäämään meidän valtamme ja oikeuksiemme kimppuun, ehkäpä vielä ryöstämään meiltä linnamme, linnoituksemme ja korkomme, kunnes tulemme köyhiksi, kurjiksi talonpoikaispapeiksi. Mitä te tästä arvelette, veljeni?
Maunu Sommar Strängnäsistä sanoi, että koska hän ilman paavin vahvistusta oli saanut hiippansa kuninkaalta, niin ei hän voinut ryhtyä mihinkään, vaan täytyi hänen tyytyä köyhyyteen tai rikkauteen, sen mukaan kuin kuningas tahtoi hänelle sitä antaa.
Vesteråsin piispa lausui samat sanat.