— Kiitos, ja Jumala teitä suojelkoon! lausui hän. Hitaasti, juhlallisena läksi hän ruokasalista. Miksi hän oli tullut, sitä ei kukaan voinut käsittää.
* * * * *
Mutta Vesteråsin linnassa vietettiin hauskaa elämää. Kuningas oli pannut toimeen isot kemut ja leikkipuheilla koetti hän nyt karkoittaa mieliharmiansa ja suuttumustansa. Hän kehoitti vieraita syömään ja juomaan, sillä kuka tiesi, koska sitä tästälähin istuttaisiin kuningas Kustaan pöydässä. Ehkei hänellä sitte enään olisikaan mitään tarjoamista, vaikka vieraat aina olisivatkin yhtä tervetulleet.
Mutta ilo ei oikein tahtonut ilolta tuntua suuressa seurassa.
Kuiskaeltiin, keskusteltiin.
Aterian lopulla pyysi Strängnäsin piispa kuninkaan luvalla saada lausua pari sanaa.
Hän oli varma siitä, että suuri osa papistoa ja useat piispat kuuluivat kuninkaan puolueeseen, mutta pahin vastustaja oli piispa Brask; hän seisoi kalliona meressä, hänen vakuutustaan oli mahdoton saada horjumaan.
— Antakaamme kallion pysyä paikoillaan, sanoi kuningas. — Jos minä olen laivaa johtamassa, niin purjehdimme sen ympäri ja silloin ei se voi saattaa meille mitään vahinkoa.
Keskustelu ei tahtonut oikein sujuta ja pian lausui kuningas vierailleen jäähyväiset; ainoa jonka hän pidätti luonaan, oli valtioneuvos Juhana Turenpoika.
Tämä kertoi hänelle piispan ja Kristina rouvan kohtauksesta.
— Tiesinhän minä että tein viisaasti pyytäessäni häntä tulemaan tänne, huudahti Kustaa. — Sellaisen naisen vaikutusvalta on suuri.