Hetkisen perästä lisäsi hän:
— Onnellinen sinä, ystävä Juhana, joka olet löytänyt sellaisen aarteen, onnellisempi kuin kuninkaasi.
— Teidän armonne!
— En kiellä etten tuntisi tyhjyyttä; mies tarvitsee kodin.
— Kuninkaan ei tarvitse kuin käskeä.
— Kuinka voisin sen tehdä? Tällaisina levottomuuden ja sekasorron aikoina en minä saa enkä voi ajatella itseäni.
— Mutta tuleehan rauhallisempiakin aikoja ja niitä varten ei teidän armonne vielä ole katsonut itselleen morsianta.
— Katso, Juhana, minä en saa tehdä sitä itse ja sentähden minä epäilen. Onhan meidän maassamme paljon sorjia neitosia, mutta kotimaiset eivät kelpaa; pitää olla ulkomaalaista tavaraa; vaikka se olisikin huonompaa, niin ruotsalaiset siitä pitävät enemmän, ja sen mukaan pitää kuninkaan toimia.
— Sanotaan että kuningas Sigismundin tytär…
— Puhutaan paljonkin, mutta sen asian teki arkkipiispa Johannes tyhjäksi, ja parasta se lienee ollutkin, koskeivät säädyt vielä ole suostuneet antamaan elatusveroa. Ja ilman sitä en minä voi ottaa kuningatarta.