— Moran fransiskaaniluostarista.
— Oletko ollut vankeudessa?
— Yksitoista kuukautta.
— Mistä rikoksesta?
— Luostariryöstöstä.
— Mikseivät he tappaneet sinua?
— Heidän piti ensin kiduttaa minua äärimmilleen asti.
— Saakeli! mutisi kuningas ja lisäsi sitte: — sinä tiesit jo edeltäkäsin, mikä rangaistus seuraa sellaista rikosta.
— Me rakastimme toisiamme, puhui Tyste, — ja olimme vannoneet toisillemme uskollista rakkautta; mutta hänet riistettiin käsistäni ja vastoin hänen tahtoaan vihittiin hänet nunnaksi. Minä olin menettämäisilläni järkeni; hän odotti minua, sen tiesin, ja vihdoin keksin keinon ryöstää hänet. Kaikki onnistui paremmin kuin olimme uskaltaneet toivoa… hurskas pappi vihki meidät ja minä pakenin Trondhjemiin, jossa minulla muinoin oli ollut koti ja hoito. Siellä vietimme muutamia onnellisia kuukausia. Ainoastaan vaimoni pelko tulevaisuutta ajatellessa häilyi paljastetun miekan lailla päämme päällä. En voi kuvata suruamme, kun erosimme, mutta täytyihän minun palata rukoilemaan kuninkaalta armoa ja apua. Noin puolen päivän matkan päässä Reenin luostarista hyökättiin päälleni ja minä jouduin vangiksi… ihmeen kautta pelastuin.
— No annappa kuulla.