— Vanginvartia oli ilkiö, joka aina kun hän tuli koppiini, kuvaili mitä kidutuksia ja kärsimyksiä minulla oli odotettavissa. Aluksi en kuunnellut häntä, sillä minä mietin vaan, millä keinoin pääsisin pois, mutta kun eivät yritykseni onnistuneet ja ruoka päivä päivältä kävi huonommaksi, rupesivat hänen sanansa tarttumaan mieleeni ja voin melkein sanoa, että mielikuvituksessani jo monta kertaa olen kärsinyt ne tuskat, jotka hänen kertomustensa mukaan minua odottivat… Kun hän viime kerralla tuli luokseni, istuutui hän tapansa mukaan sille ainoalle tuolille, joka oli kopissa; minä olin niin heikko, että vaan makasin; hän kertoi minulle, että pian olin tuleva valmiiksi ja että hän kaipaisi minua… Äkkiä hän vaikeni, kuulin vaan raskaan kolauksen: hän oli saanut halpauksen ja putosi suinpäin lattialle. Minä nousin kiireesti, ties Jumala mistä sain voimia; hetkessä sieppasin munkin kaapun ja tikarin. Ruumiin nostin sänkyyn, jottei pakoani heti huomattaisi, ja sitte avasin ja suljin oven ja hiivin alas portaita; pari veljeä kohtasin, mutta kumpikaan ei epäillyt mitään. Portti avautui viittauksestani ja niin olin vapaa!… Mistä sain voimia, sitä en tiedä. Kaikkialla minua kohdeltiin ystävällisesti, ruokaa ja juomaa sain yllin kyllin. Tulin sitte Upsalaan ja kuulin kuninkaan olevan Vesteråsissa. Tänään oli eräs luostarin lähetti saamaisillaan minut kiinni, sillä he eivät vielä ole lakanneet etsimästä minua; onneksi pääsin sentään pakoon ja valtioneuvos Juhana Turenpoika toi minut tänne.
— Nouse! virkkoi kuningas vakavasti. — Olet jo saanut kärsiä tarpeeksi rangaistusta.
Tyste jäi seisomaan kuninkaan eteen.
— Muista, puhui kuningas ankarasti, — että voimassa olevaa lakia aina täytyy noudattaa; mutta kuninkaallisen sanani voimalla, joka on suurempi kuin pappien, vapautan minä sinut pannakirouksesta. Ja suojellakseni sinua vihollisiltasi, nimitän sinut kapteeniksi henkivartiastooni. Mutta varo ettet toista kertaa koettele kärsivällisyyttäni.
Tyste suuteli kuninkaan kättä ja lupasi ehdotonta uskollisuutta.
— Mitä taas vaimoosi tulee, lisäsi Kustaa, — niin neuvoisin sinua antamaan hänen olla, missä hän nyt on. Luultavasti me piankin lähdemme pohjoiseen päin, niin saat itse noutaa hänet. Kirjoita siitä paikalla hänelle.
Mielenliikutuksissaan saattoi Tyste tuskin kiittääkään, ja kuningas, joka sen kyllä huomasi, kutsui paikalle hovimestarinsa ja käski häntä pitämään huolta nuoresta miehestä.
Heidän mentyään ojensi kuningas kätensä herra Juhanalle.
— Kiitän sinua siitä, että annoit minulle tilaisuutta vääryyden sovittamiseen, lausui hän. — Olisinpa melkein suonut että piispa Brask olisi ollut täällä.
— Olisikohan hän myöntänyt kirkon syyllisyyden?