Mutta keskenään juttelivat miehet sitä innokkaammin; kokoonnuttiin ryhmiin ja keskusteltiin aivan ääneen. Vähitellen syntyi sellainen sekasorto, ettei ääntä voinut eroittaa toisesta. Oli kuin Baabelin tornia rakennettaessa, sanoo Tegel.
Silloin nousi pitkä itägöötti puhumaan; hänen äänensä tunki kuin sahalla viiltäen läpi koko salin; hän pyysi että neuvoston hyvät herrat nyt sopisivat ja tekisivät jonkun päätöksen, jotta talonpojat tietäisivät, miten menettelisivät ja rauhassa saisivat lähteä kotiin maalle.
Samaa mieltä olivat useat muutkin. Talonpojan täytyi päästä kotiin, sillä elonkorjuun aika oli ovella ja se ei ottanut odottaakseen.
Muutamat aateliset koettivat saada aikaan keskustelua, mutta siitä ei tullut mitään.
Silloin kirkaisi muuan talonpoika, että jos asiaa oikein ajatteli, niin ei kuningas Kustaa ollut tehnyt vääryyttä heille enempää kuin muillekaan, ja jollei valtakunnanneuvosto pian tekisi päätöstä asiassa, niin he sen kyllä tekisivät. Tähän yhtyi useita muita ja melu kasvoi kasvamistaan. Nyt nousivat porvaritkin. Hekin ilmoittivat tahtovansa olla kuninkaan puolella.
Tukholman porvarit selittivät kuin yhdestä suusta olevansa valmiit uhraamaan verensä ja henkensä kuninkaan edestä.
— Sitäpaitsi, lausuivat he, — pidämme Tukholman kaupungin varustettuna kuninkaalle vähintäin kolme vuotta. Nyt tahtoi kansleri Lauri Antinpoikakin lausua sanansa. Mutta silloin karkasi Ture Jönsinpoika istuimeltaan ja selitti, ettei tämä asia laisinkaan koskenut kansleriin, hänen ei tarvinnut sanoa mitään, tulivat he toimeen ilman häntäkin. Hän istuutui siis.
Sensijaan nousi Strängnäsin piispa Maunu Sommar vaatimaan puheenvuoroa.
Sitä ei Ture herra voinut kieltää häneltä, mutta suuttuneelta hän näytti.
Ensinnä kääntyi piispa herra Ture Jönsinpojan puoleen ja kiitti häntä siitä, että hän ystävällisesti tahtoi puolustaa kirkon miehiä, mutta hän puolestaan pelkäsi, että heille siitä koituisi enemmän vahinkoa kuin hyötyä, jos valtakunta heidän tähtensä joutuisi turmioon.