— Niin et milloinkaan, vastasi taalainjunkkari.
— Mutta juuri surujen kohdatessa minä tahtoisin olla luonasi sinua lohduttamassa…
— Minua ei kukaan ihminen voi lohduttaa.
Hän riistäytyi irti Richissan sylistä ja riensi Trondhjemiin arkkipiispan luo.
Mutta tämä oli juuri saanut Tukholmasta kirjeen, jossa pyydettiin, että niinkutsuttu taalainjunkkari otettaisiin kiinni ja lähetettäisiin vangittuna Tukholmaan.
Joko oman kunniansa tähden tai todellisesta vakaumuksesta ei arkkipiispa tahtonut taipua uskomaan Niilo Sturea petturiksi, ja kaikessa kiireessä päätettiin, että Niilo lähtee Saksaan, kunnes parempi aika koittaa.
Hän läksi Rostockiin, aikoen luultavasti kuningas Kristianin luo.
Siellä hänet saatiin kiinni.
Kuningas Kustaa vaati hänet luovutettavaksi oikeuden käsiin ja neuvoskunta suostui hänen pyyntöönsä.
Hänen rankaisemisensa jätettiin Hojan kreivin tehtäväksi, joka hiljan oli tullut Stralsundiin, ja tämä antoi mestata hänet.
Richissa ei koskaan saanut tietää muuta kuin että hänen miehensä oli kuollut luonnollisen kuoleman. Hän ei mistään hinnasta olisi uskonut häntä petturiksi. Hän oli lahjoittanut hänelle suuren, ihanteellisen rakkautensa, ja koristanut sydämensä valitun jaloilla, loistavilla ominaisuuksilla, ja sellaisena hän hänet säilytti mielessään koko pitkän ikänsä Reenin luostarissa. Iloinen, elämänhaluinen tyttö oli kadonnut ja sijaan astunut vakava nainen, joka uhrasi koko elämänsä laupeuden töihin.