Häntä oli luostarissa kohdeltu mitä erinomaisimmalla tavalla. Nunnat luulivat häntä ylhäiseksi naiseksi, jota jostakin perhe-syystä pidettiin piilossa.
Grym oli sanonut, että hänet tulevaisuudessa päästetään vapaaksi ja itse luvannut tulla häntä noutamaan.
Hän oli vasta saanut Ingierd rouvalta runsaasti rahaa, joten siitä luostarillekin riitti kaunis lahjoitus, ja toivossa että lahjoja tulisi lisää, joutui Cecilia nunnien hellän hoidon esineeksi, vieläpä hän muutamilta sai osakseen ystävyyttäkin.
Hän luuli nyt lyhyen elämäntarunsa loppuneen. Varmaankin oli Tyste kuollut ja hän melkein toivoi, että niin olisi. Sillä mahdotonta oli hänen löytää Cecilia, turhaan hän häntä etsi; yksin kuolema saattoi heidät yhdistää.
Hän odotti sitä tyynenä, nöyränä. Hänen lempeä, rakastava luonteensa teki ympäristöön mitä parhaimman vaikutuksen, samalla kuin hänen vaiteliaisuutensa herätti yleistä hämmästystä.
Mutta muutaman viikon kuluttua kadotti hän kokonaan ruokahalunsa. Häntä itseään se ilahutti, ikäänkuin hyvän sanoman tuoja olisi kolkuttanut hänen oveaan.
Mutta luostarissa se herätti pelästystä. Eihän tuollaista kultalintua sopinut päästää käsistään, avun etsintään täytyi välttämättömästi ryhtyä.
Jos joku nunnista olisi sairastunut, niin ei ikinä hänen tähtensä olisi ruvettu kysymään neuvoa yrttien tuntijalta, vaan hän olisi saanut rauhassa kuolla; mutta nyt oli ainoastaan kysymys siitä, oliko auttajaa saatavissa.
Silloin mainittiin viisaan Ingialdin nimi.
Hän oli vain muutamia vuosia oleskellut pitäjässä, mutta hänen maineensa oli ehtinyt kasvaa niin suureksi, että kansa luuli hänen vaikuttavan yliluonnollisilla voimilla.