Mutta hän hillitsi mielenliikutuksensa ja sanoi valmistavansa juoman, jonka hän sitte itse tuo sairaalle.
Kun hän muutaman päivän perästä palasi takaisin, sai hän kuulla, että sisar Cecilian tila niin oli pahentunut, että hänen täytyi olla vuoteen omana. Erityinen rukous oli kyllä pidetty, mutta se ei sillä kertaa ollut vaikuttanut mitään.
— Viekää minut hänen luokseen, sanoi Ingiald.
Abbedissa epäili hetken, mutta totteli sitte.
Kun he astuivat koppiin, lepäsi Cecilia vuoteellaan kalpeana ja suljetuin silmin.
— Hän nukkuu, kuiskasi abbedissa.
— Ei, vastasi Ingiald; — se on vain hervottomuutta.
Hän tarjosi sitte sairaalle lääkkeen ja Cecilia joi. Taas koetti Ingiald hänen valtasuontaan, mutta ennenkuin hän päästi käden, lausui hän hiljaa, miltei kuiskaten:
— Ole turvassa, tyttäreni!
Cecilia loi häneen hämmästyneen katseen.