Peder Grym ymmärsi, että hän tahtoi päästä häntä näkemästä.

— Viitta on minun, alkoi hän sentähden, — ja jollette vapaehtoisesti tahdo antaa sitä minulle, niin…

Cecilia riisti yltään viitan; hänen kyyneleiset silmänsä ilmaisivat vihaa ja inhoa.

Grym tuijotti häneen ihastuneena.

— Menkää! huudahti Cecilia. — Vapauttakaa minut näkemästä itseänne!

Ja Grym meni, meni viinillä sammuttamaan liekkiä, joka raivosi hänen rinnassaan.

Mutta Cecilia lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti niinkuin ihminen rukoilee katsellessaan kuolemaa silmiin.

Ruoka ojennettiin hänelle seinässä olevasta luukusta. Se oli hyvää, sitä oli runsaasti ja Cecilia oikein kummasteli hyvää ruokahaluaan.

Mutta asianlaita oli se, että hänen sydämensä pohjalla asui toivo. Tyste tulee häntä pelastamaan suurella sotajoukolla, he murtavat auki luostarin ovet ja ajavat pois nuo ilkeät munkit, joiden laulua ja hoilotusta hänen on pitänyt kuunnella yöt päivät.

Ingiald riensi kotiin minkä hän vanhoilta jaloiltaan jaksoi ja tapasi siellä Aatamin veistämässä nuolia.