Eerik Banér laski kirjeen käsistään ja Otto herra rupesi sitä ratkomaan; mutta se oli niin hyvin ommeltu, että junkkarin kärsivällisyys joutui kovan koetuksen alaiseksi. Huomattiin kirjeen olevan hienointa pergamettia; neulanlävet eivät olleet vahingoittaneet kirjoitusta; avatessa tavattiin kirjoituksen ympärillä hienoja, pisteltyjä lehtiä.
— Naisten työtä! sanoi Otto herra ylenkatseellisesti. Sisältö oli seuraava:
Rakkahin veljeni!
Ikävöimme sinua enemmän kuin sanat saattavat lausua. Tyynyni on joka aamu itkusta märkänä, enkä minä näe ilonpäivää ennenkuin sinä taas olet luonamme. Äitimme suru on suurempi kuin saatan kuvaella. Kuule nyt, mitä olen ajatellut. Toukokuun lopulla tulee nopeakulkuinen laiva viipymään Helgenäsin edustalla; hanki vene, joka vie sinut sinne, niin olet pelastettu, rakas veli. Paperi loppuu. Me odotamme sinua ja jätämme kertomatta asiain nykyisestä tilasta kunnes saamme tehdä sen suullisesti. Tuhat syleilyä meiltä kaikilta. Uskollinen, sureva sisaresi, äitisi, sukulaisesi ja tuttavasi, me kaikki ikävöimme ja odotamme sinua.
Margareta.
— Joakim Brahen puoliso, huomautti lääniherra.
— Jollei hän ole täällä kunniasanansa nojalla, niin ei se ole kuninkaalle tehdyn valan rikkomista, mutta mitä ruotsalaiset sellaisista välittävät! puhui junkkari.
— Säilyttäkää kirje!
— Vien sen mukaani, kun palaan Kööpenhaminaan. Hovineitsyet saavat ihailla hienoa ompelusta.
Hetken perästä astui Torkel sisään, tuoden mukanaan kääpiön. Hän oli luultavasti pienin laatuaan, sillä hän oli tuskin viiden korttelin pituinen. Pää oli suuri kuin keskenkasvuisella lapsella, mutta muuten sopusuhtaiseksi muodostunut; kädet olivat suurehkot, jalat pienet.