Tuota tilaa kesti tuntikaudet. Äkkiä hän kuuli hiljaisen koputuksen, joka sai hänet liikahtamaan.
— Luukulle! kuiskasi jokin ääni. Hän nousi ja laahautui luukulle.
Siinä oli taaskin lastu kirjoituksineen: "Ingiald valvoo!"
Ensin ei hän ymmärtänyt siitä mitään. Hänen kohtalonsahan on määrätty, kukaan ei voi sitä muuttaa; hänet poltetaan roviolla; rovioa jo rakennetaan, se näkyy varsin hyvin hänen ikkunaansa, miehet kuljettavat sinne hirsiä, ne asetetaan neliskulmaan, väliin pannaan varpuja, ja kun rakennus on tullut monen kyynärän korkuiseksi, niin asetetaan poikkipäin kuusia ja niiden päällä tulee hänen seisoa, jotta kansa oikein näkisi, miten kerettiläisnainen palaa.
Pienempää kelloa oli koko päivän soitettu, jotta ympäristön asukkaat saisivat tietää, mitä huomispäivänä tapahtuisi. Huomenna piti molempien kellojen sitte soittaa kansa kokoon. Miehiä, naisia tulee joukottain; he riemuitsevat hänen kärsimyksistään ja kiroavat hänet… ja tuossa sanotaan, että "Ingiald valvoo"… Ei hänen onneaan, sillä hänet poltetaan roviolla sekä nuorten että vanhojen iloksi.
Ja taas vaipui Cecilia permannolle entiseen horrostilaansa, mutta lastu oli jäänyt hänen käteensä.
— Ingiald valvoo, kuiskasi hän vaistomaisesti. Ja hänen sekavien ajatustensa pimeyteen välähti äkkiä ikäänkuin valo ja ajatukset rupesivat selviämään ja käymään itsetietoisiksi.
Entä jos Ingiald oli keksinyt pelastuksen mahdollisuuden? Miksi hän muuten olisi kaksi kertaa lähettänyt sanan?… Cecilia paineli päätään käsiensä välissä.
— Jumala, valaise järkeäni!
Samassa kuuli hän että ruoka työnnettiin sisään.