Kavioiden kapse, melu ja huudot hänet herättivät; äkkiä luuli hän kuulleensa äänen… tuliko se taivaasta? Luostariportit aukenivat, sitte vaikeni kaikki; mutta luostarin huoneissa valvottiin aamuun asti.
Hänen entinen tuskansa tuli takaisin; turhaan hän rukoili, lepo ei tahtonut palata… päivä ei vielä ollut koittanut, kun hän nousi ja pukeutui… hän oli niin levoton, että rinta tuntui olevan repeämäisillään… se ei ollut kuolemanpelkoa, se oli jotakin muuta, jotakin uutta, hän ei tietänyt mitä… Tuo meluko ulkona sen matkaansaattoi?
Tuntui siltä kuin suuria hirsiä olisi vedätetty. Eikö rovio vielä ollut tarpeeksi suuri?
Kun päivä vihdoin rupesi valkenemaan, näki hän, että toista rovioa rakennettiin kappaleen matkan päähän toisesta.
Täällä poltetaan siis vielä joku toinen… kuka, kuka se mahtaa olla?
Kansaa saapui paikalle joka taholta, tuli miehiä, naisia, lapsia, ja jokainen tuuppautui niin likelle kuin suinkin.
Tuontuostakin kuuli hän naurua ja puhetta, tai kirouksia. Mutta pääsävelenä laulussa oli uteliaisuus.
He olivat tulleet hänen tähtensä, häntä näkemään, häntä koskivat nuo kiroukset, hänet poltetaan roviolla… Jumala häntä armahtakoon!
Ja Cecilia lankesi polvilleen ja rukoili hartaammin kuin koskaan ennen; hän ei rukoillut yksin itsensä, vaan tuon toisenkin puolesta, joka oli tuomittu kuolemaan samalla kamalalla tavalla… onko hän mies vai nainen? Onko hän tehnyt saman rikoksen? Säälin tunne valtasi hänen sydämensä ja hän ajatteli tuota toista enemmän kuin itseään.
Tiedämme, että Grym karkoitettiin Cecilian näkyvistä tavalla, joka oli omiaan luostariveljissä herättämään epäilystä hänen salaisista tarkoituksistaan Ceciliaan nähden. Tosin ei hän senkautta suinkaan alentunut luostariveljien silmissä, mutta Grymiä raivostutti Cecilian rohkeus: asettaa hänet samalle asteelle noiden kurjien munkkien kanssa, joita hän sydämensä pohjasta halveksi!