Oli Ingialdkin tosin vaarallinen mies, jokainen pelkäsi häntä, mutta nyt kun oli koossa näin paljon väkeä, niin häntä toki uskalsi vastustaa, koskei hän tahtonut suoda kansalle näytelmää, jota se halusi nähdä.
Joukko raakoja, puolihumalaisia miehiä korotti jo kirveenteriä häntä vastaan.
Naiset katselivat vankiraukkoja ja heltyivät itkemään.
Mutta Ingiald seisoi tyynenä, liikkumattomana. Tavattoman pitkä kun oli, näki hän koko joukon, ja koska kaikkien silmät tänä hetkenä tähtäsivät vuoroin häneen, vuoroin vankeihin, jotka olivat kiinni paaluissa, niin hän katseellaan ja ryhdillään hallitsi koko joukon.
Grym oli kerännyt ympärilleen useita aseellisia miehiä.
— Mitä te laiskurit vitkastelette! huusi hän. — Rovio palamaan ja polttakoon tuli pahantekijät! Jos ukko rupeaa vastustamaan, niin viskatkaa hänetkin liekkeihin. Senkin syntinen rahjus, olisi jo aikoja sitte ansainnut kerettiläiskuoleman!
Ingiald oli mielenliikutuksissaan kuolonkalpea. Valkeat hiukset nousivat pystyyn hänen päässään ja jymisevällä äänellä huusi hän:
— Seis, Herran nimessä! Pyövelit joutuivat epäilyksiin.
Tyste ja Cecilia olivat kääntäneet ajatuksensa pois maailmasta. He eivät enään tietäneet, mitä heidän ympärillään tapahtui.
Mutta kansanjoukossa oli syntynyt napina.