Toiset itkivät ja vaikeroivat.
Tornin ikkunoihin ilmestyi munkkien päitä, punaisia, kiiltäviä naamoja, jotka vaihteen vuoksi tarvitsivat tärisyttäviä näytelmiä. Munkit kuiskailivat keskenään ja ihmettelivät viivytystä; sitte he saadakseen ajan kulumaan tyhjensivät pari pikaria lisää, kunnes puolihumalaisina vaipuivat paikoilleen ja pää käsivarsien varassa pöydällä jäivät odottamaan, että toiset heidät herättäisivät, kun hetki tuli, kun nimittäin rovio sytytettäisiin.
— Lyökää maahan ne kurjat pelkurit! Vanha noita on heidät loihtinut! huusi Grym.
Mutta kukaan ei liikkunut paikalta.
— Tänne soihtu, niin viritän itse tulen Jumalan kunniaksi! mylvi
Grym taas.
Joukko aseellisia miehiä ryntäsi nyt Grymin johdolla esiin.
— Seis! huusi Ingiald. — Älkää herjatko Kaikkivaltiaan nimeä! Tuomio ei kuulu tänne, sillä syyttömien ei tule kärsiä; vaan tuonne, luostarinne yläpuolelle kerääntyvät uhkaavat pilvet. Jumalan tuomio koittaa… rangaistuksen salama sattuu syylliseen… Langetkaa maahan — rukoilkaa, rukoilkaa! Kaikkivaltiaan rangaistus kutsuu parannukseen!
Niinkuin profeetta vuorilla rukoili Jumalan rangaistusta vihollisille, niin Ingialdkin, katse tähdättynä taivasta kohti ja ojennetuin käsivarsin, seisoi keskellä kansanjoukkoa.
Useat olivat langenneet polvilleen; kaikkialla vallitsi kuolon hiljaisuus ja kaikki suuntasivat peljäten ja odottaen katseensa luostariin.
Grymiinkin oli pelko tarttunut, hän seisoi liikkumattomana, vavisten.