— Mitä ne siellä sanovat? kysyi pauliinilaisluostarin johtaja ja kumartui ulos akkunasta.
— Minä en kuule sanaakaan.
— He katsovat kaikki tänne; eiväthän he vain tarkoittane meitä?
— Ei suinkaan. Me saamme olla rauhassa. Samassa laskeutui ikäänkuin musta kuolinvaate vanhan luostarirakennuksen päälle ja sitä seurasi salamanisku; kolme neljä salamaa perätysten ja sitte kamala jyrähdys. Torni kohosi ensin ja sirpaleita, ihmisten käsiä, jalkoja ja päitä sinkoili ilmassa.
Oli kuin maanjäristys olisi tärisyttänyt koko rakennusta, muurit kaatuivat nurin, räiskähdellen tunkivat liekit sisään ovista ja ikkunoista… kiviä, pullon sirpaleita lenteli aina roviopaikalle asti. Vielä kerran kuului kamala räjähdys, sitte sortui koko suuri rakennus läjään.
"Voi"-huuto pääsi kokoontuneen kansan huulilta.
Kaikki lankesivat polvilleen rukoilemaan.
— Herra varjelkoon! huusivat toiset.
— Tämä on Jumalan tuomio, vastasivat toiset.
— Nyt olette vapaat, kuiskasi Ingiald Tystelle ja Cecilialle; hän nousi kiireesti roviolle ja päästi ensin Cecilian, sitte Tysten siteet. — Seuratkaa minua, jatkoi hän. — Jumala on kanssamme ja varjelee meitä tulevaisuudessakin.