Mutta Cecilia oli voimattomana vaipunut maahan. Tyste nosti hänet käsivarsilleen ja seurasi vanhaa Ingialdia.
Kukaan ei huomannut heidän katoamistaan, jokainen ajatteli ainoastaan luostarin kamalaa häviötä, jota ei kukaan voinut selittää muuksi kuin Jumalan tuomioksi.
Ingiald vei turvattinsa Jotnisteeniin. Hän tiesi, että he siellä vahvojen muurien sisäpuolella ovat suojassa.
Mutta ennenkuin he ehtivät perille, saavutti heidät pieni musta veitikka.
— Vienkö minä sanaa, isä Ingiald?
— Oletko vihdoinkin täällä, Aatami?
— Oletteko tyytyväinen minuun?
— Pelkäsin kadottavani sinut.
— Ei mitään hätää! Kului hyvän aikaa, ennenkuin sain langan syttymään.
Jotnisteenissa otettiin heidät avosylin vastaan.