— En saanut yhtä markkaa, kuiskasi äiti tyytyväisenä, — vaan viisi.
4.
UUSI TUTTAVUUS.
Äsken kuvattuna päivänä olivat useitten Kallölaisten ajatukset saaneet ikäänkuin uuden suunnan.
Kustaa Eerikinpoika ei unohtanut untaan, hän eli sen uudestaan ja uudestaan; oli kuin näkymätön käsi olisi herättänyt hänet horrostilasta ja osoittanut hänelle maalin, joka vaati koko hänen tarmonsa ja taitonsa. Mutta välillä viivähtivät ajatukset luostarissa; kasvatus oli kehittänyt hänen synnynnäisiä uskonnollisia taipumuksiaan, mutta häntä inhoitti, kun hän vaan ajatteli, mitä siellä oli nähnyt ja kuullut.
Hän ei suinkaan hyväksynyt Iivar Grynin menettelyä, mutta hänen täytyi myöntää, etteivät munkit parempaa ansainneet. Kun ajatteli noita paksuja, kiiltäviä, kyynillisen näköisiä naamoja, likaisia käsiä ja muuta epäsiisteyttä, joka nähtävästi vallitsi luostariveljien parissa, ja vertasi sitä heidän ammattiinsa, niin saattoivatko nuo miehet olla Jumalan palvelijoita? Saattoivatko he johtaa sieluja pelastukseen, nuo miehet, jotka vian lihottivat jäseniään eivätkä säälineet seurakuntaa, vaan rikastuttivat luostariaan sen kustannuksella? Kustaa halusi lukea Lutherin kirjoituksia; ne varmaankin tulevat selvittämään hänelle paljon asioita.
Lääniherra mietiskeli, kenen kosintaa hänen piti suosia, "ruotsalaisen" vaiko Oton. Hän oli siitä varma että Kustaa rakasti hänen tytärtään ja vaikka Kustaa olikin haaveilija, niin oli hän suurta, rikasta sukua ja pääsisi ehkä tulevaisuudessa ties kuinka ylhäiseen asemaan.
Lisäksi kuningas tuosta avioliitosta varmaankin tulisi hyvin kiitolliseksi, sillä sen kautta Kustaa joutuisi Tanskaan ja häntä saattaisi seurata joukko muita.
Otto Krabbe oli tulinen, raju herra. Eerik herra oli suoraan sanonut hänelle mielipiteensä: hän ei tahtonut sekaantua asiaan, tapaukset saivat kehittyä itsestään, hänen rakkaalla tyttärellään oli valta valita, kenen hän tahtoi.
Ja tyttö oli jo valinnut; oikullinen, hemmoteltu tyttö rakasti ensi kertaa eläessään. Mutta hänen tunteensa ei ollut voitonvarmaa rakkautta; se oli epäilystä, pelkoa. Kustaa oli ensimäinen joka ei heti ollut ruvennut hänen orjakseen; hän ei, niinkuin hänen muut ihailijansa ja tuo Otto Krabbe, ollut madellut hänen jalkainsa juuressa kerjäämässä häneltä rakkautta.