Mutta tyttö luuli, että hän salaa häntä rakasti; hän soitti luuttua ja lauloi niin kauniisti, kun Dorotea häntä pyysi; istuihan hän tuntikausia naisten huoneessa ja vaikkei hän lausunut montakaan sanaa ja vaikkei hänen haaveksiva katseensa kuin harvoin pysähtynyt Doroteaan, niin ehkä hän sittenkin itsekseen ajatteli, että hän oli kaunein tyttö maailmassa ja ainoa, jonka rakkaus saattoi tuottaa hänelle lohdutusta.
Mitä hän muuta olisi tarkoittanut silläkään kertaa, kun Dorotea oli toistanut lukemansa sanat: "voimakas rakkaus tuottaa sekä iloa että surua"; hän oli pusertanut hänen kättään, silmissä oli ollut kyyneliä ja hän oli paikalla lähtenyt huoneesta.
Niin, Dorotean täytyi pakoittaa hänet tunnustamaan rakkautensa, jopa pian.
Viedessään kääpiötä huoneeseensa oli Otto Krabbe jo miettinyt, kuinka tätä parhaiten sopisi käyttää hänen tarkoitustensa palvelukseen. Hän tiesi ettei tuota pikku miestä saata taivuttaa kuin hyvyydellä ja että piiska oli jätettävä viime keinoksi. Aatami kertoi tulleensa kaupunkiin hollantilaisella laivalla, jonka nimeä hän ei tietänyt. Vähää ennen maallenousua oli kapteeni, pienen erehdyksen takia, armottomasti lyönyt häntä; sentähden hän heti maalle päästyä oli karannut. Mahdotonta oli saada häntä kertomaan, miten kirje oli joutunut hänelle, tai oliko joku toinen antanut sen naiselle; Otto herra heitti koko asian sikseen.
— Menneisyyteen en enää kajoa, sanoi hän, — mutta katso että tästälähtien parannat muistamiskykyäsi.
Aatami sai vapaasti liikkua linnassa; kaikki juttelivat hänen kanssaan ja nauroivat hänen sukkelia vastauksiaan. Lääniherra antoi ommella hänelle kauniin puvun ja Dorotea lahjoitti hänelle pitsikauluksen ja tahtoi tehdä hänet paasikseen.
— Hän on minun, kaunis neiti, sanoi junkkari.
— Onko se totta, Aatami? kysyi neiti nauraen.
— Takki on lääniherran, sydän kuuluu teille, vastasi kääpiö kumartaen.
— Mutta järki, tahto ja toimi kuuluvat minulle, puhui Otto herra.