— Pieni jalansija! Mistä te tiedätte että se on pieni? Dorotea kätki kasvot käsiinsä. Ritari lankesi hänen jalkainsa juureen.
— Suostu siis tekemään minut onnelliseksi! huudahti hän intohimoisesti.
— Lähtekää, lähtekää, sitte saamme puhua likemmin, kun palaatte.
— Lähden varhain huomen-aamuna, mutta älkää leikitelkö kanssani, saatte sen kalliisti maksaa. Niillä sanoilla jätti ritari huoneen.
Pelästyneenä jäi Dorotea katsomaan hänen jälkeensä.
— Mitä hän voi tehdä? äänsi hän itsekseen; — enhän sitäpaitsi ole luvannut mitään! ja alaspainunein katsein, posket kalpeina hän, ajatuksiin vaipuneena, palasi naisten luhtiin.
Kumpikaan ei ollut huomannut että kääpiö oli istunut huoneessa, ikkunaloukon kätkössä. Ilkeä hymy vetäysi hänen pikkuvanhoille kasvoilleen; hän huomasi lattialla pienen, punaisen nauharuusun, jonka Dorotea oli pudottanut; hän otti sen kiireesti ja livahti ulos. Käytävässä seisoi vielä ritari, ajatuksiin vaipuneena. Nähdessä kääpiön, nousi hänen poskilleen suuttumuksen puna.
— Sinä olit tuolla sisällä, jymisi hän.
— Kas tässä! sanoi kääpiö ja ojensi hänelle nauharuusun.
— Onko se häneltä?