Kun jäähyväismalja oli tyhjennetty, esitti Iivar Gryn, että lähdettäisiin saattamaan morsiusparia. Sofia rouva katseli rukoillen Kustaaseen, joka paikalla suostuikin ehdotukseen. Lääniherra sanoi myöskin tahtovansa lähteä kappaleen matkan päähän, siitä sitte jatkaakseen Randersiin, jonne häntä kauvan oli odotettu.
Alussa oli Doroteakin aikonut lähteä saattamaan, mutta kukaan ei käskenyt häntä; hän edellytti ettei Kustaa ajattelisi kuin Sofiaa ja hän kärsi mustasukkaisuuden kamalimpia tuskia. Kun sisar viime hetkessä kuiskasi hänelle: "suo anteeksi, mutta saathan sinä tästälähtien yksin pitää hänet", käsitti hän, mitä tähän saakka ainoastaan oli aavistanut. Mutta entä jos Kustaa rakasti Sofiaa eikä häntä?… Silloin ei hän enää koskaan tahtonut nähdä häntä… hän tahtoi mennä luostariin ja kätkeytyä koko maailmalta.
He olivat kaikki lähteneet ja Dorotea lepäsi pehmeällä penkillä itkien ja nyyhkyttäen.
Mette rouva luuli hänen itkevän sisartaan ja arveli surun pikemmin haihtuvan, jos hän saisi olla yksin; pitihän rouvan sitäpaitsi pitää huolta siitä, että paljot sokerileivokset ja viinit joutuivat lukon taa; sillä nyt olivat kai makeanleivän päivät menneet, ja Mette rouvalta pääsi huokaus.
Dorotea kuuli jonkun liikkuvan ja kääntyessään huomasi hän kääpiön olevan huoneessa.
— Mitä sinä tahdot? huusi hän hänelle.
— Palvella teitä, jos sallitte.
— Sitä et voi.
— No, huvittaa teitä ehkä.
— Mene tiehesi, minä tahdon olla rauhassa.