— Teidän, jalo neiti.
Kukkaset putosivat hänen kädestään, rinta aaltoili raivoisasti ja hän kätki kasvonsa tyynyihin, peittääkseen mielenliikutustaan.
Kun hän vihdoin nosti silmänsä, näki hän kääpiön polvillaan edessään.
— Tappakaa minut, puhui hän, — olen sen ansainnut.
— Sinäkö sen siis teit?
— Niin, jalo neiti, minä.
— Miksi sen teit?
— Hän on niin onneton ja hän jumaloi teitä.
— Mistä sinä sen tiedät?
— Luen sen hänen silmistään.