— Tiesin, alkoi tämä, — isä Ingialdin oleskelevan näillä seuduin, mutta en koskaan ennen ollut käynyt hänen luonaan. Silloin huomasin vuoren rotkossa valon, joka liikkui. Sisällinen ääni sanoi minulle, että isä Ingiald on siellä, ja minä kiirehdin valoa kohti. Hän tuli vastaani ja kun minun piti ruveta kertomaan, niin hän jo sanoi tietävänsä kaikki ja astui edelläni. Hänen viittauksestaan vetäysivät ritarit syvemmälle vuoren sisään, kunnes… niin, en saata kertoa, mutta ihmeellistä se oli.
— Siinä oli korkea, holvattu luola, jota äärettömät, kristallintapaiset pilarit kannattivat, ja ne säteilivät tuhansissa väreissä, kun tulisoihdut niitä valaisivat, puhui Kustaa herra; — siellä kummallinen isäntämme otti meidät vastaan ja tarjosi meille väkevää, maustettua viiniä.
— Niin, sitte en enään tiedäkkään mitään, lisäsi Iivar herra huoaten.
Torkel jatkoi:
— Ingiald vei Kustaa herran ja minä ritari Iivarin pehmeälle sammalvuoteelle ja siihen he nukkuivat niin raskaasti, etten luullut heidän enää milloinkaan heräävän. Kysyin isä Ingialdilta, oliko hän tappanut heidät, mutta hän sanoi: "kun viholliset tunkeutuvat tänne, niin he tapaavat heidät kuolleina; mutta sinun täytyy kiirehtiä linnaan hankkimaan paareja ja väkeä kantamaan heitä pois." Kysyin, eikö olisi parempi lähettää aseilla varustettuja miehiä, mutta hän vastasi, että vihollinen varmaankin saapuisi lisätyin voimin; linnanväellä ei sitäpaitsi olisi johtajaa, ja verenvuodatusta tuli välttää.
— Kiipesin puuhun ja hyppäsin siitä toiseen, kunnes pääsin ulos tiheimmästä metsästä. Tuontuostakin näin hiipiviä olentoja, jotka olivat ikäänkuin pitämässä vahtia. Välistä astuin alas puusta ja juoksin pitkät matkat. Vihdoin tapasin Aatamin ja kerroin hänelle kaikki. Aloin sitte rientää takaisin, viime matkaa yksinäni, pitkin puita, sillä silloin niitä heittiöitä kymmenittäin luikki rotkon ympärillä.
— Eikö kukaan sinua huomannut? kysyi Mette rouva.
— Minä osaan matkia kaikkien lintujen ääniä, vastasi Torkel, levittäen suunsa kummalliseen irvistykseen.
— No entä sitte, kun ruumissaatto tuli? kysyi Iivar herra innokkaasti.
— Isä Ingiald otti Kustaa herraa päästä ja minä jaloista, linnasta tulleet miehet nostivat Iivar herran paareille ja niin sitä lähdettiin; mutta minä itkin jo täyttä kurkkua, sillä luulin Kustaa herran kuolleeksi.