Kustaa läksi pian huoneesta, mutta Iivar viipyi siellä kauvan aikaa, hän ei tarpeeksi voinut ylistää Kustaan rohkeutta.
— Jos hänellä edes olisi ollut veitsi tai tikari aseenaan, mutta ajatelkaa, hän oli aseeton! Varmaankin hänen uljas miehekkyytensä ja pelottomuutensa laimensi heidät.
Neiti kuunteli väsymättä tuota ylistyslaulua, mutta tuontuostakin täytyi hänen ajatella kirjettä: tekisikö se hänen toiveensa tyhjiksi?
Lääniherraa ei voinut odottaa kotiin ennenkuin kolmen päivän perästä ja miltei koko sen ajan istui Kustaa huoneessaan. Hän soitteli siellä luuttua, suruisia, valittavia säveliä, ja tyttö kärsi epätoivoisan tuskia, kun ei hän saanut antaa hänelle lohdutusta — sitä lohdutusta jota hän tahtoi. Mutta jos hän taas huokaili ajatellessaan tuota ruotsalaista tyttöä, silloin Dorotea tiesi vihaavansa häntä.
Kolmantena päivänä kutsui hän Aatamin luokseen.
— Mikä ruotsalaista vaivaa? kysyi hän niin välinpitämättömästi kuin suinkin.
— Kirje, sanoi kääpiö ja räpytti silmiään.
— Tietääkö hän sitte?
— Varmaankin.
— Kuka on…?