— Vie tämä hänelle, käski hän.
— Teiltäkö, jalo neiti?
— Niin, minulta.
Kääpiö läksi ja Dorotea jäi seisomaan, kummastellen omaa rohkeuttaan.
"Mitä hän tuleekaan minusta ajattelemaan"? kuiskasi hän itsekseen.
"No niin, saan ainakin sitte tietää hänen ajatuksensa."
Päivälliselle tullessa kantoi Kustaa ruusua napinlävessään. Hän suuntasi paikalla askeleensa Dorotean luo ja tarttui hänen käteensä.
— Kiitos, sanoi hän ja loi tyttöön syvät, siniset silmänsä, — teidän osanottonne ja myötätuntoisuutenne ovat ainoat valonsäteet elämäni synkällä tiellä; ja hän suuteli pientä kättä.
Mutta oikullinen, suulas tyttö jäi sanatonna seisomaan hänen eteensä; ja herra Iivar ja rouva Mette ylläpitivät keskustelua pöydässä. Aterian jälkeen kiiruhti hän huoneeseensa kokoamaan ajatuksiaan.
Rakastaako hän häntä todellakin, vai onko hän vasta rakastumaisillaan? Täytyykö hänet todellakin voittaa tuuma tuumalta…? No niin, Dorotea päätti tehdä sen… hän rakasti häntä sydämensä koko voimalla; hän ei saattanut jäädä tunnottomaksi, kun Dorotea, jota niin monet rakastivat, oli hänelle suosiollinen.
Mutta kirje! Siitä riippui kaikki, ettei hän vielä ollut lahjoittanut sydäntään toiselle. Kuinka Dorotea ikävöi isänsä kotiintuloa!
Lääniherra tuli vasta neljäntenä päivänä ja silloin hän paikalla tahtoi kuulla ritarien seikkailusta; Iivar herra kertoi siitä niin laveasti että Dorotea jo pelkäsi, ettei hän enää saisikaan puhutella isäänsä kahdenkesken.