Lääniherra epäili, pitikö hänen ryhtyä laillisiin toimenpiteisiin; hän tahtoi puhutella Ingialdia, mutta tämä oli jo poissa eikä kukaan saattanut sanoa, mihin hän oli joutunut.
Eräänä päivänä aikoi hän lähteä luostariin käymään, kun Dorotea äkkiä astui hänen eteensä.
— Etkö näe, rakas isä, kuinka Kustaa herra on surullinen?
— Eikö sinun läsnäolosi voi lohduttaa häntä?
— Hän toivoo kirjettä.
— Sitä hän ei tule saamaan.
— Raaskisitko sinä kieltää häneltä sen?
— Olen sen jo tehnyt, vastasi lääniherra varomattomasti.
— Hänen kodistaanko se oli?
— Jopa hänen sisareltaan.