— Tekö, kaunis neiti! huudahti hän.
— Anteeksi, herra Kustaa, mutta minulla on teille tärkeää asiaa.
Hänen äänensä vapisi, hän uskalsi tuskin nostaa silmiänsä.
— Tulkaa istumaan, neiti, olette kiihtynyt, sanoi Kustaa, vei hänet penkille ja istuutui hänen viereensä.
— Älkää ajatelko pahaa minusta.
Hänen luonteensa oli ikäänkuin muuttunut; rakastettunsa seurassa oli hän ujo tyttö, joka pelkäsi niin että hän tuskin uskalsi nostaa katsettaan.
— Kuinka voitte sellaista sanoakaan? Kuka minulle on ollut niin hyvä kuin te? En koskaan voi teitä kiittää enkä palkita siitä mitä olette minulle tehnyt.
— Olette ollut niin surullinen viime päivinä; se on minuun koskenut.
— Hyvä, rakastettava lapsi! Kustaa veti häntä likemmä niin että hänen päänsä lepäsi hänen olkapäällään.
— Sain tietää että teille tänne on tullut kirje, jota ette ole saanut.