— Olen kuullut sen, vastasi Kustaa synkkänä ja nousi kiireesti ylös.
— Tässä se on! Tyttö ojensi hänelle kirjeen.
— Dorotea!
Ritari lankesi hänen jalkainsa juureen ja otti vastaan rakkaan, kallisarvoisen kirjoituksen. Mutta vastoin Dorotean odotusta meni hän ulos saadakseen häiritsemättä lukea sen; hän oli itkenyt, sen tyttö huomasi, mutta nyt hän taas oli tyyni.
— Otin sen isältäni, sanoi Dorotea hiljaa.
— Hyvä Jumala teitä siitä palkitkoon, sanoi hän, laskien kirjeen hänen käteensä. — Te olette nostanut raskaan taakan vankiraukan sydämeltä, kun vielä kerran annoitte hänelle tilaisuuden nähdä rakkaan sisaren käsialan.
— Hyvästi, herra Kustaa, sanoi tyttö hiljaa.
— Olkaa niin hyvä ja kutsukaa minua Kustaaksi, kun olemme kahdenkesken, puhui Kustaa lämpöisesti. — Pitäkää te minua veljenä ja olkaa te minulle rakkaana ja rakastavaisena sisarena.
Väri tytön poskilla vaihteli; sellaiseksi ei hän ollut ajatellut heidän suhdettaan; mutta hänen sydämensä sykki ilosta ja ujosti hän lausui:
— Kustaa!