Kustaa sulki hänet syliinsä ja suuteli hänen otsaansa.
— Tämä on ihanin hetkeni pitkistä ajoista, ja sinua, Dorotea, minun on siitä kiittäminen! sanoi hän tulisesti.
He seisoivat käsitysten, tuntien tuota suloa, jota kahden sydämen keskinäinen rakkaus henkii. Samassa kuului ulkoa ääniä.
— Mene! huudahti Dorotea.
Kustaa totteli ja heti luolan ulkopuolella tapasi hän herra Otto Krabben, joka synkkänä, kylmästi tervehtien astui hänen ohitsensa luolaan.
Hän jäi pelästyneenä kuuntelemaan, mutta mitään ei kuulunut; samassa tuli Otto herra takaisin ja asteli hänen ohitsensa, sanaakaan lausumatta.
Kustaa kiirehti heti takaisin luolaan; se oli todellakin tyhjä,
Dorotea oli kadonnut, melkein kuin taikasauvan kosketuksesta.
Kun Kustaa palasi huoneeseensa, tuli Torkel nöyränä häntä vastaan.
— Herra, sanoi hän, — te olette ollut niin hyvä meitä kohtaan ja äiti kyllä mielellään olisi toimittanut tuon kirjeen, vaikka sitte kävi niin hullusti. Nyt Otto herra epäilee, että minä tahdon palvella teitä, ja sentähden täytyy minun heittää virkani.
— Onko jotakin erityistä syytä?