Isku oli pannut ensimäisen toverin pään niin pyörälle, että hän hoiperrellen läksi kajuuttaan.
Muut ylioppilaat katselivat epäillen toisiaan.
— Suostuuko tyttö asumaan kanssamme kajuutassa? kysyi eräs heistä, toisten raa'asti nauraessa.
— Se ei minuun kuulu! huusi laivuri. — Muuta suojaa en hänelle voi antaa.
— Koetamme tehdä sen hänelle niin houkuttelevaksi kuin suinkin, huusi toinen ylioppilaista.
— Eikä hänen ainakaan tarvitse kärsiä vilua siellä! lisäsi kolmas, ja raakaa pilapuhetta pitäen läksivät he kaikki kolme pieneen kajuuttaan.
Laivuri meni perämiehen kanssa neuvottelemaan muutamasta merimerkistä ja Lauri jäi yksin nuoren, kalpean tytön luo, joka toivottomin katsein silmäili ympärilleen.
Kuka olisi voinut olla tuntematta sääliä? Lapsi raukka oli menetellyt varomattomasti, mutta Lauri ei voinut ajatella hänestä pahaa. Miten tyttö saattaisi kestää matkan vaivat, sitä ei hän käsittänyt.
Silloin käänsi tyttö häntä kohti suuret, kyyneltyneet silmänsä ja kysyi lempeällä äänellä:
— Halveksitteko te minua?