— Tiedättekö, sanoi hän hiljaa, — minä olin maksanut kajuutan saadakseni käyttää sitä yksin, ja nyt hän myi sen uudestaan.
— Teidän olisi ajoissa pitänyt ottaa se haltuunne.
— En voinut tulla ennenkuin viime hetkenä ja yksin… sanoinhan minä sen hänelle… tuo tuolla, joka pitää perää oli läsnä… kas, nyt he katsovat meihin!
— Älkää välittäkö heistä. Täytyy tyytyä asioihin semmoisina kuin ne ovat, koskei niitä voi muuttaa. Tehkää nyt se ja noudattakaa ehdotustani. Tulee jo ilta ja tuuli on kylmä; ulkona ette voi olla… se olisi hullutusta…
Viime sanoja lausuessa läksi hän kajuuttaan päin, josta kuului laulua ja rähinää. Tyttö säpsähti ja avasi kiireesti pienen matkalaukun, joka seisoi kannella.
Siinä ei ollut muuta kuin turkki ja suuri, lämmin huopapeite. Turkin puki tyttö ylleen.
— Luvatkaa että kiedotte ympärillenne peitteen, sanoi hän ja katseli rukoellen Lauriin.
— Kyllä mielelläni, varsinkin koska se siten tuottaa teille eninten hyötyä; mutta menkää nyt pian levolle. Pelkään että matkakumppanimme pian tulevat takaisin.
— Kääntykää poispäin!
Lauri totteli ja tyttö livahti matalaan koppiin ja vaipui vuoteelle, joka oli tehty heinistä ja oljista.