— Niin totta kuin Jumala minua auttakoon en ikinä ollut häntä nähnyt, vastasi Lauri, vilkkumatta kohdaten hänen katseensa; — meidän suhteemme on veljen ja sisaren. Jumalan rangaistus minua kohdatkoon, jos olisi toisin!
— Sitähän minä olen sanonut! huudahti vanha Edvin, joka tarkkaavasti oli seurannut keskustelua, — mutta laivuri uskoo enemmän noita juoppoja, jotka onnettomuudeksemme ovat päässeet mukaamme.
— Piru heidät vieköön! sanoi laivuri. — Pelasivat minulta koko kassan!
Keskustelun yhä jatkuessa koetti Lauri vakuuttaa laivurille, että oli tarpeellista pitää saksalaiset vankeudessa, sillä jos he selvinä pääsisivät irti, niin he varmaankin anastaisivat isännänpaikan laivalla. Itse lupasi hän ovessa olevan luukun kautta toimittaa heille ruokaa. Jos tuuli yhä pysyisi suotuisana, niin piankin päästäisiin perille.
— Ainakin matkaa nyt vielä kestää kahdeksan vuorokautta, sanoi Edvin.
Sillaikaa oli Elisabet viipynyt lavitsalla istumassa.
— Hän ei välitä minusta, kuiskasi hän itsekseen, — ja minä… minä!
Hän purskahti itkuun.
— Moni korkea herra on kosinut minua ja tämä kouluteini!… Tosin minun tulee olla hänelle kiitollinen, mutta jos hän tarttuisi käteeni, olisi velvollisuuteni vetää se pois, ja jos hän sanoisi: "Elisabet, minä rakastan sinua", niin minä vastaisin: "onneton, etkö tiedä, kenelle puhut?"… Mutta minun ei tarvitse pelätä… hän ei tule sitä sanomaan, sillä hän ei välitä minusta!
Katkerat kyyneleet valuivat alas hänen kalpeita poskiaan.