Tytön silmät hakivat Lauria.
— Isä, lausui hän, — häntä sinun on kiittäminen tyttösi elämästä.
— Onko sitte ollut vaaroja?
— Hän liioittelee! sanoi nuori herra.
— Pysyköön se asia meidän kesken, virkkoi Lauri, ojentaen Elisabetille kätensä. — Jääkää terveeksi, neiti, ja älkää unohtako tätä retkeä!
Hän kumarsi, otti pienen matkalaukun käteensä, lausui laivurille jäähyväiset, pisti kultarahan Edvinin käteen ja läksi, taakseen kääntymättä, astumaan Svartmankadulle päin, jossa hän tiesi Olavin asuvan.
Sydämellisesti tervehtivät veljekset toisiaan; heillä oli paljon puhelemista ja Olavi kehoitti veljeään heti käymään kuninkaan kanslerin Lauri Antinpojan luona, joka monasti oli lausunut haluavansa tavata häntä.
Mutta Lauri sanoi tarvitsevansa levätä muutamia päiviä kootakseen ajatuksensa.
Sillä hänen ajatuksensa olivat kiihoittuneessa, levottomassa tilassa, kovassa taistelussa itseään vastaan.
Ne sanoivat: "Tyttö rakasti sinua, sinä näit sen hänen silmistään, kuulit sen hänen puheestaan… mikset tunnustanut rakkauttasi? Nyt hän olisi sinun, eikä isällä eikä veljellä olisi valtaa teitä eroittaa…"