Lauri teki työtä hiljaisuudessa, mutta väsymättömänä, joutumatta epätoivoon ja liikoja toivomatta.
— Jumala yksin antaa sadon, sanoi hän. — Me olemme vain aseita hänen kädessään.
Kyösti kuninkaan herkkä mieli kiintyi heti uuteen koulumestariin. Hän kutsui häntä leikillä arkkipiispakseen ja arveli, että Lauri Pietarinpoika oikeastaan on ainoa pappi, johon täydellisesti saattaa luottaa, sillä hän on tyyni ja maltillinen, mutta juuri siitä syystä ei hän koskaan heitä kesken, mitä on päättänyt viedä perille.
* * * * *
Jos joku helläsydäminen lukijatar tahtoo tietää, miten äkillinen ero matkatoverista vaikutti Elisabetiin, niin olemme pakoitetut vastaamaan: erittäin pahasti. Jo ne kolme päivää, jotka hän yksin vietti kajuutassa, tuntuivat hänestä sietämättömiltä; hänen ainoana ilonaan oli ollut kuunnella Laurin ääntä, kun hän puheli laivurin kanssa tai kun hän, tuodessaan hänelle ruokaa, huomautti, ettei se nyt ole niin hyvää kuin silloin kun Elisabet oli mukana sitä valmistamassa.
Hän oli hänen äänensä väreistä kuulevinaan, että hän yhtä paljon kuin Elisabetkin kaipasi tuota pelon ja tuskan mennyttä aikaa, mutta nyt kun he yhtämittaa olisivat saaneet olla yhdessä, karttoi hän häntä; Elisabet kyllä ymmärsi, että se tapahtui juorujen välttämiseksi, mutta mitä hän nyt oli niin varovainen, kun ei Elisabet ollenkaan pelännyt.
Ja sitte tuo niukka hyvästijättö!
Hän tosin iloitsi kotiintulosta, mutta sekään ei korvannut kaipauksen tuskaa, vaikka hän alussa koetti taistella sitä vastaan.
Nuori Elisabet oli rikkaan, korkeasti kunnioitetun Matias Pietarinpojan ja hänen vaimonsa Brigitta Vaasan ainoa tytär, kuningas Kustaan serkku. Heillä ei, paitsi häntä, ollut kuin yksi poika ja he olivat Elisabetin tähden olleet hyvin huolissaan aina siitä saakka, kun he saivat kirjeen, jossa hän heille ilmoitti, millä tavalla hän aikoo tulla kotiin.
Mutta nyt oli rakas lapsi kotona ja kaikki surut olivat unohdetut.