Kansleri Lauri Antinpoika ja mestari Olavi olivat molemmat mahtavia sotureja; he katsoivat ensi sijassa päämäärää, jonka tahtoivat saavuttaa ja vasta toisessa sijassa kiinnittivät he huomiota keinoihin, joilla aikoivat taistella. Lauri sitävastoin oli rauhan mies; hän oli yhtä oppinut kuin lempeä ja vakavaluontoinen. Hän oli lujamielinen ja itsenäinen, ei koskaan poikennut velvollisuudestaan, mutta suostui mielellään myönnytyksiin, kun ne koskivat vähäpätöisiä asioita. Aikalaisiltaan sai hän osakseen hyvin ansaitun tunnustuksen ja jälkimaailma on antanut hänelle ensi sijan Ruotsin arkkipiispojen ja pappien joukossa.
Linköpingin ja Skaran piispanistuimet olivat myöskin avoinna ja tuomiokapituli oli näihin virkoihin ehdottanut molempien hiippakuntien tuomiorovasteja, Linköpingiin Jöns Antinpoikaa ja Skaraan mestari Sveniä.
Kuningas vahvisti vaalit, ja elokuun 13 p:nä kutsuttiin vastavalitut piispat Tukholmaan vihittäviksi virkoihinsa.
Strängnäsin piispa Maunu ja Vesteråsin piispa Pietari kutsuttiin toimittamaan vihkiäisiä.
He olivat kyllä molemmat allekirjoittaneet Vesteråsin resessin, mutta rakkaus roomalaiseen kirkkoon eli heissä vielä ja toivo vanhojen olojen palauttamisesta oli heissä vironnut uuteen eloon, kun taalalaiset olivat yhtyneet kapinoimaan, ja Kustaa Trolle sekä monet muut yllyttäjät, ennustaen Kristianin tulevan suurelle retkelle pohjoiseen, olivat kehoittaneet kansaa vapautumaan Kustaan hirmuikeestä. Tämä oli luultavasti syynä siihen, että he ennen Tukholmaan lähtöänsä kutsuivat luoksensa erään kaniikin ja kuuluisan tohtori Gallen ja laativat salaisen vastalauseen luterilaista vääräuskoisuutta ja Ruotsin kirkon vapautta uhkaavia toimenpiteitä vastaan, toimenpiteitä, joista koitui vaan valtakunnalle häpeää ja ihmissieluille vaaraa. He eivät koskaan aio suostua luterilaiseen oppiin eivätkä myöskään äsken valituiden piispojen vihkimiseen, johon heidät nyt ylivallan voimalla ja pelotuksella pakoitettiin; ja kaiken, mitä he tähän asti ovat tehneet ja vastaisuudessa aikovat tehdä, julistavat he laittomaksi sekä uskoutuvat tavaroineen päivineen pyhän roomalaisen kirkon huomaan, tunnustaen sen äidikseen ja rahvaan hallitsijattareksi.
Tämä vastalause tuli jotenkin odottamatta ja lisäksi miesten kädestä, jotka vaikeuksien ja taistelujen aikana olivat olleet kuninkaan puolella.
Luultavasti oli arkkipiispanvaali suureksi osaksi syynä tähän. Se oli tavallaan vanhojen olojen tunnustamista, siitä he saivat innostusta ja juuri nyt näytti tulleen tilaisuus kohottaa katolinen kirkko entiseen mahtavuuteensa, kun yleinen tyytymättömyys oli syntynyt kelloverosta ja tuntui mahdolliselta, että kuningas Kristian palaisi ja ottaisi valtakuntansa haltuunsa. Tarpeellista oli kuitenkin ryhtyä varokeinoihin tulevan rangaistuksen varalta ja siksi kävivät piispat käsiksi samaan keinoon, joka v. 1520 pelasti piispa Braskin hengen.
Tässä kohtaa meitä omituinen seikka: katolinen saattaa määrätä erinäisiä ehtoja ja sitte valalla vahvistaa asioita, joita ei hän hyväksy, vaan kieltää; eikä oppi pidä sitä ensinkään vääränä. Tarkoitus pyhittää keinot, silloinkin kun ainoastaan yksityisen oma etu on kysymyksessä.
Protestantti pitää tällaista menettelyä vääränä eikä voisi sitä puolustaa, menettämättä itsekunnioitustaan.
Siinä luultavasti syy, jonka tähden ei Kustaa koskaan luottanut kehenkään katoliseen; jota puhdasuskoisempi hän oli, sitä useampi kettu piili hänen korvansa takana.