Jännityksellä katseli kansa sinne päin, missä kuninkaan herrat olivat. Eikö kukaan heistä nyt lähde kohtelemaan tuota saksalaista ansion mukaan?
— Minä puolestani olisin valmis kantamaan sekä miehen että hänen hevosensa Norrströmiin, mutisi muuan raudankantaja.
Kustaa mittaili silmillään miestä ja loi sitte varman, hymyilevän katseen omiin herroihinsa.
Mutta herttuatar katseli ylpeänä ympärilleen ja kuiskasi sitte jotakin tyttärensä korvaan, ikäänkuin sanoakseen: "Te raukat, kyllä hän tekee lopun teistä kaikista!"
Mutta sieltä päin ei kuulunut ketään; kyllä he vilkkaasti keskustelivat, mutta enempää ei siitä tullut.
Silloin rypisti kuningas kulmakarvojaan ja kuiskasi jotakin ympärillä seisoville herroille.
Sillaikaa istui uljas ritari levottoman hevosensa selässä.
Vihdoin ratsasti ruotsalaisten joukosta esiin lyhyt, harteva ja jäntterä ritari; hitaasti hän likeni saksalaista, ilmoittaen noudattavansa kehoitusta.
Se oli pieni "Pekka Svenske", kuninkaan vouti Linköpingin linnasta.
Herttuatar nauroi niin, että hänen täytyi pitää nenäliinaa suunsa edessä.