Ikäänkuin voimiaan koetellakseen teki ruotsalainen muutamia siroja hyppyjä ennenkuin asettui paikoilleen.
Sitte he taas seisoivat vastatusten.
Jo soivat torvet.
Ja molemmat ritarit karkasivat eteenpäin.
— Ajanpa tällä kertaa asiani toisella lailla, puheli Pekka Svenske itsekseen, ja hän pysyi sanoissaan.
Saksalainen lensi ensin korkealle ilmaan ja putosi sitte suinpäin maahan.
Nyt ei Pekka Svensken enään tarvinnut odottaa jatkamista, sillä pahasti vahingoittuneena kannettiin saksalainen pois.
Mutta silloin ei kansan riemua enään saatu vaikenemaan. Kustaa antoi heidän ilonsa päästä valloilleen, asia huvitti häntä itseäänkin. Hän lähetti erään herransa kiittämään Pekka Svenskeä.
Herttuatar asteli levottomana edestakaisin, hän oli nähtävästi loukkaantunut, mutta nuori kuningatar istui kankeana, liikkumattomana, välittämättä mistään.
Kustaa tuumaili mahtaako hän todellakaan välittää mistään, vai hieno tapako käskee häntä pysymään noin kankeana. Hän tahtoi uskoa, että hieno tapa oli syynä siihen.