— Hän mahtaa sen tietää, huomautti muuan arvoisa kappalainen, laskien tyhjentyneen viinikannun käsistään, — koska hän väittää, ettei perintö ole laillisesti saatu, vaan Ruotsin lain mukaan palaava takaisin.
— Älköön hän ruvetko! ja ärsytetyn kalkkunan lailla hyppäsi Ture herra edestakaisin pitkin lattiaa, vihan vimmassa sättien kuningasta.
— Niin, huonolla kannalla ovat asiat maassamme, valitti luostarinjohtaja, — mutta me elämme kaikki siinä toivossa, että te, herra Ture Jönsinpoika, joka olette maan mahtavin ja rikkain mies, pelastatte meidät siitä kovasta sorrosta, jonka ikeen alla huokaamme.
Nuo lempeät sanat vaikuttivat herra Tureen kuin elohopeasirpaleet, ne saivat hänet ihastuksesta vapisemaan, mutta sitte ne sulivat yhteen ja niistä syntyi mitä naurettavin itserakkaus, itserakkaus jonka vertaista tuskin lienee historiassa.
Ture herra lupasi voimiensa mukaan koettaa täyttää ystäviensä toiveet ja vahvistaa heidän luottamustansa häneen; sentähden hän juuri on matkalla ystävien ja sukulaisten luo; mitä taas siihen tulee, mistä juuri puhuttiin, niinhän toivoo, että huhu on perätön, sillä muuten Kustaa Eerikinpoika katkerasti saa katua tekojaan.
Ja niin hän läksi matkaan, mutta kauvan väikkyi hänen silmissään ivallinen hymy, joka oli ollut Adelan huulilla, kun hän, ojentaen kätensä hyvästiksi, oli sanonut: "onnea matkalle!"
Hän kulki talosta taloon ja kaikesta päättäen täytyi kapinan menestyä erinomaisesti, sillä kaikkialla vallitsi tyytymättömyys kuninkaaseen.
Kronikka sanoo, että vaikka hän koetti työskennellä niin, että kansa ymmärtäisi hänen tarkoittavan hyvää, niin ei mikään auttanut, ja aina katseltiin kuningasta karsain silmin.
Nyt saapui Ture herra Niilo Olavinpojan luo.
Siellä kerrottiin, että muutamat nunnat ja munkit, jätettyään
Vadstenan luostarin, olivat menneet naimisiin ja perustaneet koulun.