Kristian yltyi vihan vimmoihin. Hän raivosi kuin mielipuoli ja käski polttaa oman leirinsä. Sitte hän vetäytyi kaupunkiin. Mutta matkalla olivat hänen ahkerat aivonsa keksineet viimeisen keinon, keinon millä tingittäisiin antautumisehdot niin siedettäviksi kuin suinkin.
Hän antoi sepittää kirjeen, joka salaa saatettiin vihollisen leiriin ja jossa ilmoitettiin, että 5,000 miehen suuruinen skottilainen laivasto oli tulossa sekä että hollantilaiset olivat varustaneet 50 sotalaivaa ynnä 250 kauppa-alusta, jotka kuljettivat sota- ja muonavarustuksia.
Tosin ei hän suuresti uskaltanut luottaa tähän kepposeen, jonkatähden hän kääntyi tanskalaisten päällikköjen puoleen pyytämään neuvoja toivottomassa asemassaan ja kehoitti heitä "Jumalan pyhän sanan ja evankeliumin nimessä" rauhantekoon. Mutta päälliköt sanoivat, etteivät he voi tehdä mitään ja kehoittivat häntä kääntymään setänsä, kuningas Fredrikin puoleen ja turvautumaan hänen armoihinsa.
Mutta pian huomasi hän kepposensa menestyneen, sillä vaatimukset kävivät lievemmiksi.
Heinäkuun 11 päivänä tehtiin sopimus, jonka mukaan Kristianin vapaasti piti päästä matkustamaan Köpenhaminaan, ja jollei hän siellä saattaisi sopia setänsä kanssa, niin saisi hän lähteä minne tahtoisi.
Mutta hiukan jälkeenpäin tuli kirjeitä, ettei Kristianin kanssa saisi ryhtyä mihinkään sopimuksiin.
Kuningas Fredrik oli saanut varmoja tietoja veljenpoikansa tukalasta tilasta ja tahtoi, että hän joko karkotettaisiin Norjasta tai antautuisi tanskalaisten armoille.
Mutta eihän Knut Gyllenstjernan sotilaskunnia myöntänyt sellaista;
hänen täytyi pysyä sanassaan ja hän antoi kuningas Kristianin nousta
Tanskan laivastoon, nosti ankkurin ja purjehti hyvällä tuulella
Köpenhaminaan.
Ylpeästä ylimielisyydestään vaipui Kristian syvimpään epätoivoon ja alakuloisuuteen.
Ennen lähtöään kirjoitti hän sedälleen nöyrän kirjeen, jossa hän vertasi itseään tuhlaajapoikaan ja rukoili armoa ja anteeksiantoa.