Täällä istui hän yksin ajatuksineen, muistoineen ja ne olivat varmaan hirveät! Varmaan hän moneen kertaan eli uudestaan kauheat tekonsa Tanskassa, ajatteli langettamiaan verituomioita ja muisteli, kuinka monta kertaa hän, kun häneltä oli rukoiltu armoa, tunnottomasti oli kieltänyt.

Kuinka monta kertaa hän oli valehdellut ja pettänyt, imarrellut, houkutellut, luvannut ja sitte, korppikotkan tavoin, iskenyt saaliiseensa kiinni ja repinyt sen kappaleiksi!

Mutta hän tunsi myöskin, että hänellä oli ollut suuria ajatuksia ja suunnitelmia. Hänen lakikirjansa oli poltettu, vaikka se oli tehnyt kansan vapaaksi ja itsenäiseksi. Lutherin opin oli hän tahtonut tuoda maahan ja se olisi varmaan ollut koko valtakunnalle onneksi.

Miksei hän ollut saanut ainoaakaan ehdotuksistaan toteutumaan? Hän oli kyllä koettanut — ruoska kädessä, mutta kun ei hän siten onnistunut, niin hän väsyi.

Jos hänellä todellakin olisi ollut voimia toimittaa jotakin hyödyllistä, niin hänen rikollisuutensa vaan tuli siitä suuremmaksi, ettei hän ollut käyttänyt niitä. Jos ne henkiäänet, jotka kehoittivat häntä oikeaan ja hyvään, olivat lähetetyt ylhäältä, niin mikseivät ne voineet auttaa häntä vastustamaan pahojen intohimojen valtaa? Häneltä oli nähtävästi puuttunut tahtoa!

Kaikki sanoivat, että hän oli erinomaisen lahjakas ja hän uskoi sen itsekin. Miten hän oli käyttänyt lahjansa? Eikö hän selvästi tuntenut, kuinka saatanan joukko hänen sisässään raivosi?

Se oli sammumatonta tulta… se poltti ja kidutti häntä lakkaamatta.

Hänen korvissaan kuiskasivat kymmenet äänet: kas tuossa vihollinen! Tuon miehen veljen sinä olet tapattanut, hän vihaa sinua, siksi pitää hänen kuolla, heti, armotta!

Tuo mies on luonut katseensa sinun rakastajattareesi; neuvosto, laki vapauttaa hänet, mutta sinun tahtosi on väkevämpi, siksi pitää hänen kuolla!

Kaikki, jotka tuntevat sinut lähemmin, vihaavat sinua, sentähden täytyy pyövelin katkaista heidän kaulansa, toisen toisensa jälkeen.