Ja entä Tukholman verilöyly! Hyi, sen muisto jo löyhkää verta…! Mutta se oli välttämätön, muutoin olisivat he väijyneet hänen henkeään. Välttämätönkö? Oliko todellakin välttämätöntä tappaa heidät kaikki?
Sitte muistui hänen mieleensä kaksi pientä poikaa. Heidän isänsä, Ribbing, oli jo murhattu ja lasten oli meneminen samaa tietä. Mutta he eivät käsittäneet mitään ja kun pyöveli katkaisi vanhemman kaulan, sanoi nuorempi: "hyvä mies, älä tee minun paitaani veriseksi, sillä silloin saan äidiltä vitsaa, kun tulen kotiin!"
Pyövelin kädestä vaipui miekka, mutta Kristian antoi tappaa sekä hänet että lapsen.
Tämähän oli vähäpätöinen asia verrattuna kaikkeen muuhun, mutta miksi näki hän aina edessään nuo kirkkaat, viattomat lapsensilmät? Miksi täytyi hänen yhä uudelleen muistossaan elää tämä hirmuinen tapaus?
Hänen täytyi kuulla ja nähdä paljon enemmän… Kaikki nuo sadat, jotka kuolinkamppauksissa rukoilivat rippiä ja synninpäästöä, jota ei hän tahtonut heille myöntää, koska se olisi vienyt liian paljon aikaa! Ja sitte kaikki nuo kuormavaunut, täynnä silvottuja ruumiita, jotka kuljetettiin Södermalmille poltettaviksi, kuorma toisensa perästä…! Hän mietiskeli kuinka monta niitä oli ollut… ehkä satoja… ja entä kadut… hän oli itse nähnyt kuinka veri virtoina vuosi… ihmisveri!… Se oli inhoittavaa… Ja vaikka hän työnsi ajatukset luotansa, tulivat ne alituisesti takaisin. Hän polki jalkaa maahan ja huusi: pois, pois! Ja siinä ne kuitenkin olivat, ihka elävinä hänen edessään! Miksi, miksi piti hänen muistaa, kun kaikki elämän hyvyys oli luisunut hänen käsistään?!
Siksi, että rikosten rasittama omatunto on kalvava mato, joka syöpyy raadeltuun sydämeen, lepää hetkisen, mutta sitte entistä kiihkeämmin jatkaa uupumatonta työtään.
Hänellä oli taskussaan veitsi, eivät olleet ottaneet sitä pois.
Ehkä se tahalla oli jätetty tekemättä?… Hän sai vapaasti päättää, tahtooko hän sitä käyttää.
Ei, hän ei tahtonut… tosin kukaan ei tiedä tulevia asioita… ja nykyisyyttä kamalammat ne tuskin voivat olla, mutta… ehkä nykyiset kärsimykset voivat sovittaa tulevaisuuden?… Helvettiin ei hän tahtonut joutua… ja tuskinpa taivaaseenkaan, jos hänen uhrinsa olivat päässeet sinne!
Joskus, kun hän mielisairauden raivossa oli lyönyt päänsä seinään, tunnusteli hän tarkasti, oliko se jollakin lailla vahingoittunut.