Kun siis vaara tältä taholta oli torjuttu eivätkä ulkomaalaiset viholliset enään uhanneet, päätti Kustaa taivuttaa rakkaiden taalalaistensa kapinallisiin liikkeisiin kallistuvaa mieltä.
Hän kyllä tiesi, että Maunu Niilonpoika oli ollut keskusteluissa norjalaisten kapinoitsijain kanssa ja tiesi senkin, että vouti, jonka taalalaiset omasta pyynnöstään olivat saaneet, oli petturi. Niinikään tiesi Kustaa, että hänen entiset hyvät ystävänsä, Antero Pietarinpoika Rankhyttanista ja Söderbyn Niilo sekä joukko pappeja olivat liittoutuneet häntä vastaan.
Hän olisi mielellään ummistanut silmänsä heidän vehkeilyilleen ja unohtanut ne; tuntui vaikealta rangaista entisiä ystäviä. Mutta hän tiesi, että miehen, joka kantaa oikeuden miekkaa, täytyy luopua omista mielihaluistaan ja antaa miekkansa iskeä joka taholle saman määrän mukaan.
Myönnytykset tässä suhteessa varmaan johtaisivat uusiin uppiniskaisuuksiin ja kansan levoton, uhkamielinen luonto vain yltyisi.
Kuningas päätti sentähden peloittaa taalalaisensa niin, etteivät he enään yrittelisi kapinoimaan.
Mutta ei edes kuninkaan likeisin ympäristö tietänyt mitä hän mielessään mietti, kun hän joulun edellä määräsi valtakunnan neuvoston, rahvaan ja sotajoukkonsa täydessä asussa tulemaan asetarkastukseen Vesteråsiin joulukuun kahdentenakymmenentenä päivänä v. 1533.
Sitte hän rauhassa joi jouluoluensa miestensä kanssa, luultavasti
Tukholmassa.
Vuoritilalliset ja Taalain rahvas saivat niinikään käskyn saapua Vesteråsiin, sillä kuningas tahtoi kuulla koko valtakunnan rahvaan mielipiteen muutamista tärkeistä asioista.
Suuria kansanjoukkoja vaelsi Vesteråsiin.
Kuningas saapui ja tarkastus tapahtui.