— Se Olli minua illalla suututti.
— Sen hän teki vastoin tahtoaan.
— Kyllä hän vielä saa siitä keppiä.
— Isä kulta…!
— Mene tiehesi… minä en tarvitse ketään!
— Ettekö Jumalankaan apua?
— Minä tulen toimeen omin voimin, sen olen jo sanonut, ja hullu minä itse asiassa olen, kun istun täällä, sillä ei kuningas, enempää kuin muutkaan valtaherrat, sentään uskalla minuun kajota täällä Taalaissa, omalla alueellani.
Leena läksi ja isä käski häntä päivällisaikaan palaamaan. Olliin ei hän saisi katsoakaan.
Mutta kappaleen matkan päässä miilusta seisoi Olli, tyttöä odotellen.
Hän tarttui hänen käteensä ja niin he läksivät astelemaan.
Kumpikaan ei puhunut, mutta he ymmärsivät toisensa, ehkä sanattomina vielä paremmin.